Reitistä

Piraattikulkimen mittariin taisi kilahtaa 5000km (?), mutta itse selvisin balttiarallaa 4800km:llä. Tässä vielä reittikuva noin suurinpiirtein:

Sauna macht frei

Kiersimme Liduskan kanssa Rankvurtia kävellen ja poistuimme kulkimellamme kolmen pintaan iltapäivällä hulluinta moottoritietä inan verran takaisinpäin. Jaa miksikö hulluinta? Kaistoja kyllä oli, mutta saksalaisekonomibisnesmiehet vaihtelivat kaistoja millisekunttien päätösten perusteella, karjuivat scheisseaan ja puivat nyrkkiä. Vauhtia oli se 140 rajoituksista huolimatta. Melkoisen dynaamista porukkaa nuo Frankfurtin sakemannit..!

Pienen baanaköröttelyn jälkeen saavuimme Autoklinikille, jossa moni rättikattoinen jokkisromu on saanut lisäaikaa nuhaiseen elämäänsä. Täällä siis Konstikas, Heissipahis ja George Michael olivat majailleet edellisyön. Söimme, nauroimme ja muutenkin nautimme isäntäperheen tutusta ja turvallisesta talosta. Illallisen jälkeen lähdimme käymään toisten sakuperhetuttujen puutarhassa, jossa komia supisuomalainen Honkarakenteen sauna jo odotteli lämmittäjiään. Muuten meni hienosti, mutta sähköjä ei ollut ja pihasuihkusta tuli vain kylmää vettä...no siihen on tosin totuttu näillä kinkeripiireillä ;) Virkistävä ja mukava reissu silti kuuman kesäpäivän päätteeksi.

Autoklinikiltä suhautimme seuraavaan Frankfurtiin, eli Frankfurt Oderiin. Konsta oli nohevana guuglettanut kämppärin osoitteen valmiiksi gepsiin ja sinne siis ajoimme. Portilla sanoivat, että tere tulemast, tuonne noin kentälle teltat ja autot sitten yöks tähän portin viereen parkkiin...Nein danke sanon minä. Mentiin kyllä majoittumaan telttoihimme, mutta olisi pitänyt tajuta kääntyä takaisin jo tuossa vaiheessa. Leirit pystyyn ja suojapromillet naamaan, ettei pysty muka autoja enää siirtämään, jos joku munapää tulee kyselemään...Oli niitä muutama muu jo ennestään. Päädyimme ratkaisuun, jossa minä majoitun kulkimeeni ja muut menee telttoihin. Tässä vaiheessa tulee selventää, että edellisenä viikonloppuna alueella on ollut jotkut beach partyt ja viereinen kenttä oli poistuneen festariporukan leiripaskan peitossa. Revittyjä telttoja, roskaa jne jne. Tämän lisäksi jotkut kehitysvammaiset juuri äänenmurroksensa voittaneet itäsaksalaisteinipaskiaiset olivat päättäneet jatkaa lomaansa ko. kämppärillä. Tätä loman jatkoa minä sitten kulkimestani seurasin klo. 22.00 - 06.00! It seems that piri works! Joopa, kyllä meno oli sen näköistä ja minkäänlaista väsymistä ei ollut havaittavissa ennen klo. 5, jolloin joku sai onneksi musiikkia hiljennettyä. En tiedä loppuiko virta auton akusta vai kuoliko DJ övereihin, mutta ainakin se paska jumputus loppui. Huutaminen sen sijaan jatkui aina kuuteen asti. Poistuimme äänekkäästi alueelta kahdeksan aikaan aamulla ja toivomme, ettei perästä kuulu :D

Näillä kahden tunnin unilla oli sitten hienoa ylittää raja ja lähteä päästämään puolan puolelle. Ja voi jestas, että onnistuimme löytämään 400km paskaa tietä. Tiedostan kyllä puolan huonot tiet jo entuudestaan, mutta nämä olivat jotain aivan muuta... Uraa, monttua, vanhaa betonipäällystettä huonoa sellaista, kapeaa, hulluja rekkoja, vielä hullumpia paikallisia puolalaísine ohitussääntöineen jne jne. Hammasta purren ja jeesusteipillä luomia liimaillen selvittiin siitäkin. Välissä kävimme vielä syömässä ateriat puolalaisin riistohinnoin. (5e naama, ravintola, sis. oluet.)

Gdyniaan päästyämme kävimme vielä lidlittämässä ja tankkaamassa, jonka jälkeen aloin metsästämään Lostin saaren kämppäriä. (Kämppärin takametsä näyttää Lost-sarjan maisemilta, vain savuörkki puuttuu) Ja kämppärihän löytyi. Olimme samaisella kämppärillä viimeisen yön myös pari vuotta sitten. Sitten alkoi viimeinen telttojen pystytys, henkilökohtainen avautuminen ja sikeiden vetely.

Aamulla 12km satamaan ja Finnlines-botskiin sisään. Paskanhajuiset reissureiskat suihkuun, pertin kolaamista viskin kera ja omituisia elokuvia katsellen tuutilullaa. Ysiltä aamulla Vuosaaressa ja avaimen noudon jälkeen kotio pyykkivuorta perkaamaan. Do-did-done. Kolme viikkoa on pitkä aika ja kotikin tuntuu jälleen melkoisen makialta. Lida meinaa vieläkin pakata makuupusseja aamulla ja vedenkeitin trangian sijasta on minulle outo tuttavuus, mutta päivä kerrallaan takaisin arkeen.

Jälkiviisastelua

Monesti blogit kirjoitetaan sitä mukaa kun tapahtumat etenevät, mutta nyt jäi reissussa näpyttely äärimmäisen vähälle, koska ei ollut omaa konetta mukana ja muutenkin oli edelliseen reissuun verrattuna paha vastatuuli vapaiden wlanien suhteen päällä. No, pitää näpytellä nyt kun tapahtumat ovat tuoreessa rastamiehen lähimuistissa. Klikkaa tämän postauksen otsikosta että koko postaus näkyy..
KATSO KUVAT isompana klikkaamalla niitä.

 Satamaan päästiin ensimmäisen ja melkein viimeisen eksymisen jälkeen. Todella hieno suoritus sinänsä, kun suoraan perille pääsyyn olisi riittänyt kehäkolmosen itäpäähän ajaminen....

Laivan hytti oli todella iso ja ikkunasta avautui näkymä laivan keulan yli, nice.

Menopaluu maksoi 300e per nupelo, sis. kaksi kuljinta ja viisi ihmistä. Revi siitä huumoria VR!
Laiva oli perillä puolassa gdyniassa kolmelta iltapäivällä. Ajoimme pari tuntia (eli luultavasti n. 20km) puolalaisessa iltapäiväruuhkassa. Pysähdyimme syömään masut täyteen muutamalla roposella ja sitten alkoi rautaperserykäisy läpi puolan, saksan, hollantiin asti.

16 tuntia ajamista ja 1050km. Pari tuntia torkkumista huoltsikan parkkipaikalla saksassa aamuyöstä. Perillä vaivaannuttavan vieraanvarainen kestitseminen, retki hitlerin kostolla uimarannalle (eka kerta moisen kyydissä) ja kaivattua lepiä.

Seuraavana päivänä hipsaisimme Amsterdamiin. Pörräsimme siellä aikamme, kävimme syömässä ja lähdimme. Punaiset lyhdyt jäivät näkemättä. Paljon lasersilmäisiä toopeja ja kahviloita joissa sai polttaa sisällä. Miellyttävä tunnin pituinen hukkareissu junalla.

Rykäisy belgian puolelle kämppärille missä oli kiva murentaa sotkupähkinöitä ja jurottaa hiljaa.

Herättyämme teleporttasimme itsemme elokuvan In Bruges lavasteisiin, jotka oli jätetty pystyyn kuvausten jälkeen. Suosittelen.

 Intternettiä suoraan suoneen.

Näyttää herkulliselta suklaalta mutta maistui erittäin yllättäen ihan mustalta makkaralta. 

Tai sitten ei.
Brugesista siirryimme warpnopeudella 9,4 ranskan puolelle, ja erittäin hyvällä tuurilla ilmaiseen leirintään. Jopa lemmikkikissa sisältyi leiriytymiseen---> kuuden tähden leirintäalue.

Sieltä jatkoimme n. 3000 liikenneympyrän kautta pieniä teitä pitkin rannikolle Etretat nimiseen pikkukaupunkiin jossa oli sen mittaluokan luonnonnähtävyys, että lähinnä Jämsänkosken hyppyrimäki vetää vertoja vaikuttavuudessa.

Tässä oli välissä yksi leiriytyminen mistä ei ole mitään muistikuvaa eikä valokuvaa.


Sankarimme löytävät itsensä vähän samanlaisista maisemista, pointe du hoc nimisestä mestasta. Se oli käsittääkseni ensimmäinen paikka mihin liittoutuneet lähtivät ottamaan jalansijaa, koska tämä niemenkärki työntyy hyvän matkaa merelle tarjoten kilometrien näkyvyyden molempiin suuntiin. Harmillisesti lyhyimmän tikun vetäneen kannalta offensiivi tarkoitti köysitikkailla pystysuoraa kallioseinämää kiipeämistä ilkeämielisten kansallissosialistien leikatessa köysiä poikki yläpäässä. Onneksi niemeä oli pehmitetty tykeillä ennen tätä, mutta oli se varmasti jännää hommaa lähteä ekana kokeilemaan.

 "Tee joku hassu asento!"

 

 Jawohl Mein Führer!

Bunkkereissa oli tarjoiltu liekitettyä hapankaalinpurijaa katoista päätellen.

Sitä en lähde arvailemaan että mikä oli muistomerkin pystyttäjällä ollut mielessä...

Oikeesti wtf!

Sit mentii Saving Private Ryan leffan alkukohtauksen lavasteisiin.

Omaha Beachin yläpäässä on ne valkoiset ristit. Me löydettiin eka mustia ristejä toisesta paikasta vahingossa, mut ei ne jaksanu kiinnostaa kun ne oli kaikenmaalaisten kaatuneitten kunniaks ja meitä kiinnosti vaan jenkit, nuo uljaat freedom freedom freedomin tuojat!

Näimme siellä sotaveteraanin poikansa ja pojanpoikansa seurassa, ja se pisti vähän miettimään. Tyhmät vitsit jäivät pois ainakin minuutiksi.


Kävely takaisin rannalle kesti onneksi yli minuutin.

Omaha Beachilta pöristelimme kohti itää jossa jenkkiläissuomalaisilla tutuilla oli talontönö vuokrattuna. Sinne ei saanut jäädä yöksi edes pihalle mikä myöhemmin osoittautui erittäin hyväksi jutuksi.

Matkaa oli vielä öö 350km jäljellä kisapaikalle jossen ihan väärin muista. Lähdimme iltasella ajamaan kohti Salbrisia ja olimme perillä yhden aikaan yöllä. Minä olin ollut sitä mieltä että jäisimme parinkymmenen kilometrin päähän leiriytymään tien varteen mutta onneksi hävisin sen kädenväännön.

Perilläolijan on helppo tuulettaa.